Tapasin nuoren naisen ja hän luuli, että maailma oli luotu häntä varten - surullista eikö totta?

Niin paljon menee hukkaan lahjakkuuksia, kun omasta elämästä tulee se ainoa keskipiste jonka ympärillä arki pyörii. Meillä kaikilla on oikeus ja ehkäpä jopa velvollisuus rakastaa itseämme, mutta rakkaus itseemme ei ole sama asia kuin oman itsensä ympärillä hyöriminen. Siinä turbulenssissa tuppaa unohtumaan elämän empatia, kyky rakastaa muita tai edes välittää toisista.

Kotimme sijaitsee pienellä autottomalla kujalla aivan Amsterdamin keskustassa. Sellainen tyypillinen kuja kanavineen ja kukkineen, pieniä värikkäitä kapeita taloja vähän vinossa vieri vieressä. Vastapäätä asuu hollantilainen perhe lapsineen omassa kauniissa talossa. Eräänä päivänä kun saavuin kotiin, naapurini rappusilla istui nainen ilman kenkiä ja mitä ilmeisemmin myös ilman rahaa ja elämää. Vaikutti siltä, ettei hänen tilanteensa ollut aivan uusi. Avasin oman ulko-oveni ja menin kotiini, suljin oven takanani ja samalla suljin myös silmäni. Sieluni ei sulkeutunut ja päätin mennä takaisin kadulle, samaisen naisen luo. Ehkä yhdessä sitten keksisimme mitä tehdä siinä tilanteessa, kun selkeästi toisella mikään ei ollut kunnossa.

Hollantilaiset, jotka muuten ovat kokolailla pihejä rahan käytössä, ovat hyväntekeväisyystilastojen kärkisijoilla.


Naapurini oli tullut myös ulos, ei hätistämään tätä naista pois rappusiltaan vaan kysyäkseen onko kaikki hyvin ja voiko hän jotenkin auttaa henkilöä hädässä? Hänestä näki, että hän välitti, hän viittoili minulle niitä näitä ja hävisi sisään. Jäin ulos tämän rappusilla istuvan henkilön viereen, sillä en tiennyt mitä tapahtuisi seuraavaksi vai tapahtuisiko mitään. Kyselin englanniksi henkilön vointia, ja hän vain katsoi pohjattomilla silmillään jonnekin niin syvälle, että kyyneleet tulvahtivat silmääni. Se oli aitoa tarinaa, valitettavasti.

Naapurini palasi takasin, hänellä oli mukanaan: hyväkuntoinen villapaita, kaunis ja lämmin sellainen, sillä ulkona oli viileä ja sateinen päivä. Toisessa kädessä oli uudehkot, myyntiryhmissä sanottaisiin uutta vastaavat, todella kauniit lenkkarit, sellaiset, joissa on iso satiini-rusetti päällä. Sen lisäksi hänellä oli iso vesipullo ja kassillinen ruokaa.

Hän ojensi tuomiset ja eikä jäänyt paikalle odottamaan kiitosta, vaan antoi toisen koota itsensä ja energiansa, jatkaakseen matkaansa sitten, kun se hänelle parhaiten sopisi. Niin iso voi olla jokaisen ihmisen sydän, että se huomaa hädän keskellä myös muiden hädän.

Tänään opin paljon ja se oli myös jälleen kerran muistutus siitä, miten kiitollinen sitä voi olla pienistäkin asioista.
Feel good - do good ystäväni.  Jos en joskus näe, auta minua ottamaan laput pois silmiltäni, haluan tuntea elämän voiman. Se on sitä parasta kasvamista vastuuseen.


Sari Erpo
www.HR360.fi